MOTIVAATIO

Kun toimii urheilijan huoltajana pitkäkestoisessa kilpailusuorituksessa, saattaa törmätä mielenkiintoiseen ilmiöön nimeltä ’motivaation loppuminen’. Urheilija ilmoittaa kesken kaiken saaneensa tarpeekseen ja lähtee suihkuun. Itseni tasoisen harrastelijan kohdalla näin saattaa käydä helpostikin, koska tekeminen ei ole millään pro- tasolla. Mutta että oikeat urheilijatkin.

Niin kuin tämä omanikin kerran huikkasi E24-kisassa pukuhuoneen ovelta riittävän etäällä minusta ja huoltopaikasta, että ”se oli sitten siinä” ja laittoi oven kiinni. En ehtinyt mitenkään paikalle pitkittämään lopullista päätöksen tekoa. Jälkeenpäin ihmetteli sitten itsekin, miten helposti antoi periksi. Jo kotimatkalla oli tosin jo ilmoittautumassa seuraavaan mahdolliseen kisaan.

Tai toisen ultrajuoksijan kohdalla, jota E24-kisassa olin toisena vuonna huoltamassa. Motivaatio loppui. Tuli hyvävoimaisena ilmoittamaan, että lopettaa ja kertoi tomerasti, että ”kai sen urheilija sentään itse saa päättää”. Eipä tuossakaan mikään auttanut sillä kertaa.

Minulla tietysti psykologin taidot ovat melko vajavaiset. Lisäksi hämäläisen luonteeni vuoksi olen aivan liian hidas keksimään hetkeen sopivia sanoja. Onneksi olin viime viikonloppuna viisaampi. Joensuussa järjestettiin ensimmäistä kertaa vanha, perinteinen Suomi-juoksu, jossa päämatkana on 100 kilometrin ultrajuoksu. Lähtö tuolle matkalle oli kello kuudelta illalla. Reitti oli mahtavan hyvä, 3,4 km lenkki, josta kolmasosa kulki metsän suojassa tasaisella, leveällä polulla. Kelikin oli mainio. Kisassa oli mukana melko vähän juoksijoita mutta kun erityisen hyvän reitin ja järjestelyjen korkea taso kiirii useamman korviin, niin olen varma että Joensuussa juostaan vielä monta Suomi-juoksua kesäyössä. Asiaan. 50 kilometrin kohdalla, kuuluttajan samalla kertoessa kisayleisölle saavutetusta virstanpylväästä, eräs kokenut ultrajuoksija-konkari chippimattoa ylittäessään pysähtyi ja löi kädet ristiin lopettamisen merkiksi. Satuin olemaan juuri siinä ja niin mies tilitti minulle tuntojaan: ”se on siinä; kun ei kulje niin ei kulje”. En siihen tinkaan tietenkään keksinyt kuin viivyttää asiaa ja kehotin menemään kuuluttajan luo virallista ilmoitusta varten. Kipaisin itse kisapiällikön luo apua hakemaan: ”Tuo aikoo keskeyttää, voisitko vähän jutella sen kaa”. Mukava oli aamulla tulosluettelosta lukea onnistuneesta 100 km:n juoksusta tämän konkarin kohdalla. Etenkin kun samainen mies oli vuonna 2009 huoltohommissa siinä nimenomaisessa Suomi-juoksussa, jossa oman 100-kilometrin juoksuni juoksin. Perniön reitin pitkällä takasuoralla hörppäsin hänen ojentamaansa urheilujuomaa ja pohdin ääneen keskeyttämisen mahdollisuutta tuossa n. 80 kilometrin kohdassa. ”Ei tuonnäköiset keskeytä.” oli kommentti nauravalla naamalla ja siitä minut hellästi tönäistiin taas liikkeelle.

Motivaatio on korvien välissä.

Korvien välin kestävyyttä voi kehittää.

Siksi juoksen.