TOTEUTUS
Kisaviikko ja minulla oli
nuha. Ei se omalla kohdalla tunnu pieneltä asialta. Muistan kyllä kuinka ensimmäisen
kerran ultrakisaan Ekalle huoltajaksi lähtiessäni huolestuneena kysyin Retulta,
että mitäs nyt tehdään kun juoksijalla on kurkku kipeänä ja viikonloppuna on
kisa Nurmossa. Vähän kyllä ihmettelin kun Retu vaan lohdutti minua että ainahan
sillä kurkku on kipeä ennen kisaa. - Mutta nyt minulla oli nuha! En uskaltanut
käydä salilla enkä juosta. Työpäivät niistin nenäliinoja roskiksen täyteen.
Torstaina vilutti ja otin aamulla 600 buranan. Sillä jaksoin töissä. Seuraavana
päivänä piti lähteä Kolille jos ei tule kuumetta. Ei tullut. Yes!
Perjantain olin hyvissä
ajoin varannut lomapäiväksi töistä. Kolin Sokos hotellilla odotti vuosi sitten varattu
huone. Helppoa ja mukavaa myös huoltajalleni. Varsinkin kun Vaarojen
maratonilla ulkopuolinen huolto on kokonaan kielletty. Eka kävi juoksulenkillä ja
minä koetin keskittyä ja nukahdinkin ihan vähän. Lopun aikaa ihailin ikkunasta
näkyvää Pielisen maisemaa ja vähän pörröisen näköisiä kuusia siinä edessä. Illalla
käytiin syömässä. Kymmeneltä oli 131 km:n lähtö, jota käytiin pimeässä
tähtitaivaan alla seuraamassa. Sitten nukkumaan.
Kätevää ja helppoa oli kävellä
hotellilta lähtöön hyvän luomupuuroaamiaisen jälkeen. Nyt se hauska alkaa. Enää
ei jännittänyt, kun olo oli ihan hyvä. Eka oli todennut edellisenä päivänä,
että kun ei ole kuumetta niin sinne vaan. Kyllä metsään räkää mahtuu. Keli oli
mainio: pilvistä, +5 astetta, ei tuulta juurikaan ja sadetta välillä niin vähän
ettei kunnolla kastellut. Reitti oli osin vaellusreissuilta tuttu ja 43
kilometrin kisareitti loppua kohden tulisi olemaan melkoisen raskas. Mutta se
oli tiedossa ja koko ajan etenin hyvällä tunteella. Kiviniemeen asti pääasiassa
juoksin. Siellä oli huoltajakin kannustamassa – oli fillarilla ehtinyt Kiviniemeen
keittolounaalle juuri sopivasti. Täytin juomapullot ja söin aamiaispöydästä
tekemästäni metvurstisämpylästä puolet, vähän oikeaa ruokaa geelien sijaan.
Seuraava kolmannes olisi Ryläyksen osuus. Vauhti hiipui, koska nousut olivat
jyrkempiä ja polku vaikeakulkuisempi juurineen ja kivineen. Pitkän matkan
tuleva voittaja Mikael Heerman juoksi ohi ja vaihdettiin muutama sana. Ihaillen
katsoin hänen nopeaa ja taitavaa juoksuaan, takana hänellä oli kuitenkin jo melkein17
tuntia kisaa. Ryläyksen nousut olivat kyllä entuudestaan tuttuja mutta näin
nopeasti en ollut niitä aiemmin kulkenut. Crossfitin ’laatikolle hypyt’ tulivat
monta kertaa mieleen kun kapusin ja hyppäsin kiveltä kivelle. Kaikki sujui mainiosti.
Oikean jalan iso reisilihas kramppasi kivikovaksi
kerran harpatessani melko korkealle mutta tokeni kun nyrkillä näytin kuka
tänään määrää. Lisäsin nopeasti suolan määrää kaivaen ruususuolapussia useammin
taskusta.
Toisella
juomavesipisteellä oli Ponkilaisen Matti talkoolaisena vettä jakamassa. Matti
on Ekan serkku ja Eka olikin ehtinyt jo pari tuntia seurata kisaa tällä
pisteellä kun minulla kisavauhti oli hidastunut vaativan maaston kohdalla. Kiva
oli hetki siinä höpötellä toista metukkaleipää syödessä. Ja nyt olisi enää alle
kymppi maaliin. Kyseessä oli viime vuoden reitistä se muutettu osuus, joka
kulki Mäkrällä ja vain polkuja pitkin. Pieni- Kolin kierros oli kaikki uutta.
Miten niin lähellä Ukko-Kolia oli niin isot nousut ja laskut! Juoksuaskeleita
ei juuri irronnut kuin hetkellisesti polulla vastaan tulleen kuvaajan
pyynnöstä. Mutta vointi oli hyvä. Aivan loistava olo keskivartalossa ja vahvat
jalat crossfit-harjoittelun ansiosta. Nyt sai vain nauttia! Loppunousu Kolin
Alamajalta ei tuntunut enää pahalta kun tiesi maalin lähestyvän. Lisäksi sekin
tavoitteeni oli täyttymässä että pääsen ennen pimeää maaliin.
Tämä oli minun ’spartathlonini’
ja se onnistui paremmin kuin hyvin. Sain olla mahtavan ja mystisenkin Kolin
metsässä tämän lokakuisen päivän. Kiitos!
Jos vain arpaonni suosii
niin tulen vielä toisenkin kerran.