TOTEUTUS

                          

Kisaviikko ja minulla oli nuha. Ei se omalla kohdalla tunnu pieneltä asialta. Muistan kyllä kuinka ensimmäisen kerran ultrakisaan Ekalle huoltajaksi lähtiessäni huolestuneena kysyin Retulta, että mitäs nyt tehdään kun juoksijalla on kurkku kipeänä ja viikonloppuna on kisa Nurmossa. Vähän kyllä ihmettelin kun Retu vaan lohdutti minua että ainahan sillä kurkku on kipeä ennen kisaa. - Mutta nyt minulla oli nuha! En uskaltanut käydä salilla enkä juosta. Työpäivät niistin nenäliinoja roskiksen täyteen. Torstaina vilutti ja otin aamulla 600 buranan. Sillä jaksoin töissä. Seuraavana päivänä piti lähteä Kolille jos ei tule kuumetta. Ei tullut. Yes!

Perjantain olin hyvissä ajoin varannut lomapäiväksi töistä. Kolin Sokos hotellilla odotti vuosi sitten varattu huone. Helppoa ja mukavaa myös huoltajalleni. Varsinkin kun Vaarojen maratonilla ulkopuolinen huolto on kokonaan kielletty. Eka kävi juoksulenkillä ja minä koetin keskittyä ja nukahdinkin ihan vähän. Lopun aikaa ihailin ikkunasta näkyvää Pielisen maisemaa ja vähän pörröisen näköisiä kuusia siinä edessä. Illalla käytiin syömässä. Kymmeneltä oli 131 km:n lähtö, jota käytiin pimeässä tähtitaivaan alla seuraamassa. Sitten nukkumaan.

Kätevää ja helppoa oli kävellä hotellilta lähtöön hyvän luomupuuroaamiaisen jälkeen. Nyt se hauska alkaa. Enää ei jännittänyt, kun olo oli ihan hyvä. Eka oli todennut edellisenä päivänä, että kun ei ole kuumetta niin sinne vaan. Kyllä metsään räkää mahtuu. Keli oli mainio: pilvistä, +5 astetta, ei tuulta juurikaan ja sadetta välillä niin vähän ettei kunnolla kastellut. Reitti oli osin vaellusreissuilta tuttu ja 43 kilometrin kisareitti loppua kohden tulisi olemaan melkoisen raskas. Mutta se oli tiedossa ja koko ajan etenin hyvällä tunteella. Kiviniemeen asti pääasiassa juoksin. Siellä oli huoltajakin kannustamassa – oli fillarilla ehtinyt Kiviniemeen keittolounaalle juuri sopivasti. Täytin juomapullot ja söin aamiaispöydästä tekemästäni metvurstisämpylästä puolet, vähän oikeaa ruokaa geelien sijaan. Seuraava kolmannes olisi Ryläyksen osuus. Vauhti hiipui, koska nousut olivat jyrkempiä ja polku vaikeakulkuisempi juurineen ja kivineen. Pitkän matkan tuleva voittaja Mikael Heerman juoksi ohi ja vaihdettiin muutama sana. Ihaillen katsoin hänen nopeaa ja taitavaa juoksuaan, takana hänellä oli kuitenkin jo melkein17 tuntia kisaa. Ryläyksen nousut olivat kyllä entuudestaan tuttuja mutta näin nopeasti en ollut niitä aiemmin kulkenut. Crossfitin ’laatikolle hypyt’ tulivat monta kertaa mieleen kun kapusin ja hyppäsin kiveltä kivelle. Kaikki sujui mainiosti. Oikean jalan iso reisilihas  kramppasi kivikovaksi kerran harpatessani melko korkealle mutta tokeni kun nyrkillä näytin kuka tänään määrää. Lisäsin nopeasti suolan määrää kaivaen ruususuolapussia useammin taskusta.

Toisella juomavesipisteellä oli Ponkilaisen Matti talkoolaisena vettä jakamassa. Matti on Ekan serkku ja Eka olikin ehtinyt jo pari tuntia seurata kisaa tällä pisteellä kun minulla kisavauhti oli hidastunut vaativan maaston kohdalla. Kiva oli hetki siinä höpötellä toista metukkaleipää syödessä. Ja nyt olisi enää alle kymppi maaliin. Kyseessä oli viime vuoden reitistä se muutettu osuus, joka kulki Mäkrällä ja vain polkuja pitkin. Pieni- Kolin kierros oli kaikki uutta. Miten niin lähellä Ukko-Kolia oli niin isot nousut ja laskut! Juoksuaskeleita ei juuri irronnut kuin hetkellisesti polulla vastaan tulleen kuvaajan pyynnöstä. Mutta vointi oli hyvä. Aivan loistava olo keskivartalossa ja vahvat jalat crossfit-harjoittelun ansiosta. Nyt sai vain nauttia! Loppunousu Kolin Alamajalta ei tuntunut enää pahalta kun tiesi maalin lähestyvän. Lisäksi sekin tavoitteeni oli täyttymässä että pääsen ennen pimeää maaliin.

Tämä oli minun ’spartathlonini’ ja se onnistui paremmin kuin hyvin. Sain olla mahtavan ja mystisenkin Kolin metsässä tämän lokakuisen päivän. Kiitos!

Jos vain arpaonni suosii niin tulen vielä toisenkin kerran.